Kun liikutaan ympäri maailmaa erikoiskahviostajana, niin yhtäläisyydet tilanteeseen, jossa oltaisiin kyseisessä maassa vaikkapa lomamatkalla, jäävät melko vähiin. Ennen ensimmäistä kahvireissuani kollegani sanoi minulle osuvasti, että matkustettaessa kahvin vuoksi nähdään samalla ihmisten arki. On suorastaan sanoin kuvailematonta miten lähelle ihmisiä ja kulttuureita kahvireissuilla päästään.
Nämä reissut avaavat silmät sekä hyvässä että pahassa. Olen nähnyt äärimmäistä köyhyyttä Etiopiassa sekä pelännyt henkeni puolesta rikollisuutta El Salvadorissa, mutta ihmismielellä on tapana sulkea nämä pois ajatuksista ja nostaa reissujen hyvät asiat päällimmäisinä mieleen. Olen tavannut ihmisiä joita en koskaan tule unohtamaan, nähnyt miten kahvi on käytännössä nostanut ihmisiä pois köyhyydestä sekä käynyt paikoissa joiden muistot säilyvät ikuisesti. Ammatillisesti olen saanut perspektiiviä kahviin ja henkilökohtaisella tasolla omaan elämääni.
Olen Jonatan Låstbom, valokuvaaja ja Art Director Johan & Nyströmillä vuodesta 2009.
Eräs Indonesian reissu on jäänyt erityisesti mieleen. Olimme matkalla Acehiin, Sumatran pohjoisosaan, jossa suurin osa saaren kahvista tuotetaan. En juurikaan tiennyt alueesta mitään. Oikeastaan vaan sen, että alue oli syvän uskonnollinen. Jotenkin ennakkoon ajattelin sen tarkoittavan hiljaisuutta ja lähes autiomaista ilmapiiriä, mutta kuinka väärässä olinkaan. Mihin ikinä pääni käänsin, niin näin siellä elämää ja ihmisten liikettä. Kaikkia seiniä peittivät värikkäät liput. Mopoja surisi joka suuntaan ja vaikka liikenteessä oli kaaoksenomaista tunnelmaa, niin silti jotenkin kaikki tuntuivat tietävän tarkasti mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan ja sulautuivat liikennevirtaan sen mukaan. Ja vaikka alkoholi onkin ankarasti kielletty, niin silti tuntui kuin joka kulman takana olisi ollut jonkinlaiset karnevaalit käynnissä peleineen ja ihmisineen. Tunnelma oli samanaikaisesti harmonisen rauhallinen ja silti täynnä elämää.
Tasaisesti jäsentensä kesken tulot jakava Reilun kaupan osuuskuntamalli on Sumatralla yleinen ja osuuskunnan hallitus valitaan aina demokraattisilla vaaleilla. Ei ole itsestään selvää, että Reilun kaupan hankintamalli toimii yhtä hyvin kaikkialla. Esimerkiksi Etiopiassa olen nähnyt, että kaikki ei aina välttämättä ole sitä mitä sertifikaatti pussin kyljessä lupaa. Reilun kaupan statuksesta huolimatta ihmisten elintaso on ollut todella alhainen. Korruptiosta ja muista ongelmista johtuen osuuskunnan tulot eivät olekaan jakautunut tasaisesti. Sumatralla kaikista yhteisön osa-alueista huomasi, että Reilun kaupan hankintamalli toimii ja sen ansiota ihmiset voivat paremmin. Lapset kävivät vastikään rakennetuissa kouluissa, ihmiset omistavat omat talonsa, viljelymaat ja tuotantovälineet.
Etukäteen minua hieman jännitti, että miten meidät otettaisiin vastaan Acehissa. Olin varautunut siihen, että kulttuurierojen vuoksi ilmapiiri olisi jäykkä ja kohtaamiset ihmisten kanssa jäisivät etäisiksi. Huomasin hyvin nopeasti, että kulttuurierot eivät tulisi määrittämään kohtaamisten laatua, vaan tietenkin ihmiset kohtaamisten takana. Jotkut suhtautuivat meihin hyvin ammatillisesti, toiset erittäin avoimesti jopa kuin vanhoina kavereina ja jotkut parhaina uusina ystävinä jotka kutsutaan tietenkin heti mukaan yhteisön juhliin. Yleisesti ottaen vastaanotto on aina ollut Sumatralla hyvä ja lämmin.
Kerran erään kahviviljelijän sukulainen oli kuollut ja meidät kutsuttiin mukaan hautajaisiin. Siellä me istuimme osana yhteisöä osuuskunnan toimistorakennuksessa hiljaisina ja surullisina kunnioittamassa vainajan poismenoa. Oli vaikeaa olla hämmentymättä ajatuksesta, että kuuluuko meidän todella olla täällä, mutta samaan aikaan tunsimme kunniaa siitä, että saimme esittää surunvalittelumme omaisille. Ei montaakaan päivää tämän jälkeen saimme kutsun kylässä järjestettäviin häihin. Olimme täysivaltaisia vieraita juhlissa ja söimme hyvin, tanssimme, keskustelimme ja juhlistimme hääparia pitkälle yön pikkutunneille asti.
Acehilaisissa on jotain sanoin kuvailematonta avoimuutta, joka täytti minut ilosta. Lentäessämme takaisin kotiin minulla oli ensimmäistä kertaa aikaa ajatuksella käydä läpi ottamiani kuvia ja kaikki kokemamme yhteisöllisyys ja avoimuus, ehkä juuri silloin kuin sitä vähiten osasi odottaa, tulvi mieleeni. Kuten usein sanotaan, että kuviin ei koskaan saa vangittua sitä kaikkea mitä on koettu, niin näin se vain valitettavasti on. Minun onnellisuutta siitä mitä olin saanut reissussa kokea ei pysty koskaan täysin kuviksi pukemaan, mutta se on ikuisesti sisälläni.
